Arkipäiväisistä taiteen muodoista se kaikkein oivin: kynsien lakkaus

Mä en ole ikinä kokenut olevani kovin taiteellinen. Mä en osaa laulaa, en sitten yhtään (tämä fakta ei tosin estä mua laulamasta, mutta nämä luritushetket säästän kodin seinien sisäpuolelle) enkä ole muutenkaan järin musikaalinen (joskin pianoa soitin Saksassa vuoden verran ja tykkäsin siitä ja vaikka lukion aloittamisen myötä soittaminen jäi, rakkaus piano-musiikkiin elää vahvana edelleen). Enkä myöskään ole ikinä tykännyt kuviksesta, koska en ole kokenut olevani kovin hyvä siinä. Joskus nuorempana piirsin Disney-prinsessoja mallista (!!! toim. huom. mallista, en siis läpi) ja niistä tuli tosi kivoja, mutta muuten kynillä tai maaleilla tuhraaminen ei oo ikinä ollut mun juttu. Ei siis tule varmaan yllätyksenä, että myöskin ompelu- ja kutomishommat ovat jääneet aika vähälle sen jälkeen kun kasiluokan jälkeen se ei ollut enää pakollista.

Ainoa paikka, jossa mun so-called taiteellisuuteni on koskaan puhjennut kukkaan, on teatterin lava. Aloitin nuorisoteatterin viidennellä luokalla, jolloin vanhemmat kysyivät, haluaisinko mä harrastaa jotain. Siis uinnin ja maailman ahkerimman kirjatoukkailun lisäksi. Musta tuntuu, että armaat huoltajani vähän pelkäsivät, että mä nörttiydyn ulkomaailmasta ihan täysin, sillä kirjasto oli käytännössä katsoen mun toinen kotini. Mä raahasin viikoittain kilokaupalla kirjoja kotiin ja rakastin lukemista. Ja lukeminenhan ei oo järin seurallinen harrastus.

Jompikumpi vanhemmista oli nähnyt lehdessä ilmoituksen paikallisesta nuorisoteatterista, luultavasti tuulettanut päänsisäisesti kun sanoin että "okei, voin mä kokeilla, se vois olla kivaa" ja kuskannut mut teatterille tyytyväisenä tyttären tulevasta sosiaalistumisesta. Ja siitä se ajatus sitten lähti. "Kino", josta vastoin ennakko-odotuksiani tuli kaikkien aikojen rakkain harrastukseni, jatkuikin pitkälle lukioon. En lähde tässä nyt pohtimaan, osaanko mä näytellä vai en, mutta oi ja voi miten paljon mä aloin nauttia esiintymisestä. Lisäksi löysin nuorisoteatterin ryhmästäni itselleni eräänlaisen kakkosperheen, josta tuli tärkeä osa mun elämääni. Ja mä oon aika varma, että nuorisoteatterilla on ollut suuri rooli siinä, että hiljaisesta, vähän ujosta kirjaviisaasta Annasta tuli se eläväinen, puhelias ja supersosiaalinen nuori nainen, joka parhaillaan naputtelee tätäkin tekstiä.

(Ja jos joku niistä rakkaista ystävistäni, jotka tapasin vasta lukiossa, lukee tätä, niin kyllä: mä olen ihan oikeasti joskus ollut hiljainen ja ujo.)

Nuorisoteatterin lavalla mun sisäinen narsistini (eiks kaikki bloggaajatkin oo narsisteja vai miten se stereotypia nyt menikään?) pääsi varmaan valloilleen "Oo, kaikki kattoo mua. Kattokaa mua, kattokaa mua!" ja paluuta ei ollut. Ja sanotaanko nyt sitten vaikka niin, että sen jälkeen en ole juurikaan kuvaillut itseäni sanalla "ujo".

Ja siis uskokaa tai älkää, kaiken tämän läväyttäminen näppäimistön kautta tähän ruudulle lähti siitä, kun lakkasin pari päivää sitten kynnet ja tänä aamuna katselin niitä (tää lakkaus on oikeesti tosi kiva) ja muistin äidin kerran nähneen mun kynsienlakkaus-operaation ja todenneen että "Kukaan ei varmaan lakkaa kynsiään niin täydellisen keskittyneesti ja harmonisesti kuin sä". Aloinkin sitten pohtia, että tottahan se on: niinkin yksinkertainen ja arkipäiväinen asia kuin kynsien lakkaus on mulle eräänlainen taiteen muoto. Mun ajatukset juoksee tosi vikkelästi ja eksyy kolmessa sekunnissa aiheesta, kuten tästä postauksestakin saattaa jo päätellä. Aloin tosiaan pohtia kynsien lakkausta taiteen muotona, sitten taidetta ja omaa anti-taiteellisuuttani ja sitten voittekin aloittaa tän postauksen lukemisen alusta.

Mutta jos ootte pysyneet kärryillä, saatte täältä kaksi peukkua ja pienet seisovat aplodit. Edes kaikki mun kaverit, joiden kanssa sentään puhun kasvotusten, ei meinaa aina pysyä mun ajatusjuoksun perässä. Itsekin meinaan välillä hengästyä.

....Niin siis mä olin puhumassa kynsien lakkaamisesta.

Mä en todellakaan lakkaa kynsiäni joka päivä, yleensä ehkä kerran viikossa, mutta sitten kun mä niitä lakkaan, niin siihen saattaa kulua useampi tunti. Ja en todellakaan vitsaile taikka liioittele. Ensin vanhan lakan poisto, kynsien viilaus ja muotoilu, aluslakka, värillistä lakkaa kerros tai useampi ja päällyslakka. Ja joka välissä huolellinen lakan kuivattaminen. Avainsana koko hommassa on huolellisuus. Yleensä touhuan lakkailun aikana ja etenkin lakan kuivumista odotellessani jotain pientä, such as keitän kahvia tai kehitän lääkettä aidsiin tai luen kirjaa tai puhun puhelimessa.

Mä r-a-k-a-s-t-a-n kynsien lakkaamista. Vaikka mä en todellakaan taituroi mitään monimutkaisia kuvioita mun kynsiin, musta on ihanaa huolellisesti sivellä lakkaa kynsiin ja ihailla täydellistä lopputulosta. Mulle omien kynsien lakkaaminen on taidetta ja oikeastaan myös aika terapeuttistakin.

Tosin myönnettäköön, mä olen oikeastaan aika tylsä kynsien lakkailija. Kuten kuvasta näkyy, mä käytän vain erilaisia vaaleanpunaisen ja tumman pinkin sävyjä, ja tietenkin kirkkaanpunaista. Ja sitten mulla on myös ihanaa kultaista glitter-lakkaa. Ja valkoista lakkaa löytyy ranskalaisen manikyyrin tekoa varten. "Booooooring!" / "No yh, onpas tyttömäistä" , saattaa joku huudella ja oikeassa olette. Ei mustaa, ei sinistä, ei vihreää. Ei siksi, että inhoaisin kyseisiä värejä, vaan enemmänkin siksi, että koska mä pukeudun tosi neutraaleihin sävyihin (muutamaa poikkeusvaatekappaletta lukuunottamatta), musta on ihanaa, että niinkin pieni yksityiskohta kuin kynnet kuvastaa mun päänsisäistä "lil' miss candy floss vaaleanpunaiset sydänlasit päässä" -ajatusmaailmaani.

Essie ja OPI on oikeastaan ainoat lakkamerkit, joita mä käytän. Oon todennut molemmat hyvälaatuisiksi ja itselleni sopiviksi. Sudit on molemmilla merkeillä kivoja, juuri sopivan leveitä. Ja lakkojen väritarjonta on molemmilla melko ruhtinaallinen. Lisäksi mä nautin kovasti uusia lakkasävyjä etsiessäni lakkojen nimille hihittämisestä, ne on (etenkin Essien lakoilla, joita santsasin jokusen Lontoosta) usein tosi oivaltavia ja hauskoja (madison ave-hue tai wife goes on, anyone?).  Pysyvyydestä mulla ei ole edes yhtä valituksen sanaa, mutta toki en tiedä johtuuko se hyvälaatuisista lakoista vai mun natsimaisesta step-by-step -lakkausmetodistani. Ehkä molemmista.

Kuvamateriaalina toimii, ta-ta-taa, mun tämänhetkinen kynsilakkaukseni ja sen luoneet neljä lakkaputelia. Ekalla kuvalla ei ole niin minkään maailman järkevää funktiota, mutta sellainen löytyi siitä huolimatta kameran kätköistä. Oli muuten harvinaisen pönttö olo kun otin kuvaa mun kädestä.

xx,

Anna

ps. mulla oli jostain syystä koko ajan ihan kamala mielihalu kirjoittaa kynsilakan sijaan kynsilaukka ja tirskuin kyseiselle sanalle vaikka kuinka pitkään. Etenkin kun kynsilaukkahan tarkoittaa valkosipulia ja eikä sillä näin ollen ole oikeastaan mitään yhteistä kynsilakan kanssa.

pps. Kelatkaa nyt, kynsilaukka. Hehehehheheheh.