Mä mietin pääni puhki, miten mä tän asian muotoilisin. Pyörittelin ja vatvoin ja ja pohdin, että mikä nyt olisi magein ja fiinein ja coolein tapa muotoilla asia. Mutta voi kiesus oikeesti, milloin sitä on aikaisemminkaan oikeasti pohtinut, kuinka sanoa asia x, y tai z. Ei milloinkaan. Pointtihan koko tässä bloggaamisessa on, että saan kirjoittaa asioita just niillä sanoilla, jota sillä hetkellä tuntuu oikealta ja hyvältä, koska silloinhan ne on sitä ominta mua. Eli hitsi vie, miksi mä en vaan läväytä sitä tähän näppäimistölle.
Mä tulen yhden päivän ja kahden viikon päästä takaisin Suomeen. Jäädäkseni.
En oikeastaan osaa sanoa, milloin tää päätös syntyi. Todennäköisimmin oon kypsytellyt sitä tiedostamattani koko tän ajan hiljaa mielessäni ja kun kävi ilmi, että portit opiskelijaelämään eivät vieläkään auenneet, tuli vain ajankohtaiseksi konkreettisesti pohtia seuraavia askeleita. Mä tulin tänne alunperinkin sillä asenteella, että asun täällä vain vuodenvaihteeseen asti ja sitten palaan Suomeen (ja aloitan mahdollisesti koulun). Mutta vaikka koulupaikkaa ei sitten herunutkaan, en mä oikeastaan juurikaan miettinyt Suomeen lähtemisen ja tänne jäämisen välillä. Jokin vahva tunne syvällä sydämessä (intuitio ehkä?) sanoo, että nyt on aika palata Suomeen ja viedä elämää eteenpäin siellä. Mun on aika alkaa todella pohtimaan, mitä mä elämältäni haluan ja sitten laittaa suunnitelmat toteutukseen ja koen, että se on helpompaa kotona Helsingissä kuin täällä Lontoon-kodissa.
Saatan kuulostaa vajaamieliseltä, mutta kyllä mun mielessä vilahti ajatus siitä, kuinka tyhmää mun tavallaan on palata Suomeen. Mulla olisi kaikki maailman hyvät syyt jäädä tänne. Täällä on ihana perhe, rauhallinen arki, ihanat ystävät ja Lontoo. Miksi mä siis haluaisin taas repiä itseni irti tutusta ja turvallisesta ja hypätä jälleen kerran tuntemattomaan ainoana laskuvarjonani toivo siitä, että päädyn lopulta jaloilleni? Mä myös mietin huolissani noin sekunnin sadasosan ajan, että pitääkö jengi mua ihan kajahtaneena kun mä tulen takaisin vaikka mulla ei tavallaan ole mitään "oikeaa" syytä palata takaisin. Mun ainoa syyni on, että mä itse haluan tehdä niin, mä haluan tehdä niin koska musta tuntuu siltä.
Ja sitten mä onneksi ymmärsin muistaa kelata, että hetkinen Anna, elätkö sä tätä elämää muille vai itsellesi. Ja sillä hetkellä mun vähäisimmätkin huolet siitä, mitä muut ajattelee mun päätöksestä, haihtui savuna ilmaan. Koska jos ei mitään muuta, niin mulla on järkyttävän monta rakasta ihmistä odottamassa mua ja mun paluuta ja mä saan muuttaa takaisin vanhaan asuntooni Punavuoreen. Ja jos jonkun on vaikea ymmärtää, mitä tarkoittaa termi "mä kuuntelin sydäntäni" niin mä en voi kuin kohauttaa olkapäitäni ja todeta, että henkilökohtaisesti koen tärkeämmäksi toimia niin kuin tuntuu oikealta, niin kuin sydän sanoo kuin ajatella asioita liikaa järjellä ja toimia sen mukaan.
Sydämen äänen seuraaminen on aina tehnyt mut onnelliseksi, enkä saata uskoa, että tää olisi mikään poikkeus.
(Ainoa järkiperäinen fakta, joka lähtöni syihin liittyy, on se, että täällä Lontoossa ei kauheasti järjestetä valmennuskursseja esim. Helsingin yliopistoa varten.)
Mä en tosiaan vielä tiedä, mitä elämän siirtäminen takaisin Helsinkiin tuo tullessaan. Toivottavasti työpaikan ja selvyyttä tällä hetkellä kovin usvaiselle polulle, jonka yläpuolella roikkuu kyltti "Tulevaisuus".
On kuitenkin yksi asia, jonka haluan tehdä selväksi. Mun lähtöön ei millään tavalla ole syynä mun host-perheeni. Mä olen hehkuttanut sitä paljon ja tulen varmasti hehkuttamaan jatkossakin, mutta mä en olisi voinut kuvitella parempaa host-perhettä kuin omani. Mä en olisi voinut kuvitellakaan, että vajaassa neljässä kuukaudessa kiintyisin neljään mulle ennestään täysin tuntemattomaan ihmiseen näin paljon. Mä välitän todella paljon tästä pikkuperheestäni ja en voisi olla onnellisempi sanoessani, että vastavuoroisesti koen, että hekin välittävät pyyteettömästi musta ja mun hyvinvoinnistani. Mut on alusta alkaen hyväksytty ja otettu osaksi perhettä ja perhe on pyytänyt mua aina mukaan, oli kyseessä sitten rento lounas, kyläily naapureilla tai Halloweenin karkki-vai-kepponen-kierros. Kaikki se huolenpito ja välittäminen, jota olen täällä saanut osakseni, saa mut edelleen liikuttumaan melkein kyyneliin. Mun suurin murheeni olikin, ettei perhe vain kuvittelisi, että päätökseni palata takaisin Suomeen johtuu jotenkin heistä. Me ollaan kuitenkin keskusteltu pitkin syksyä paljon (tää avoimuus puolin ja toisin on ollut mulle tosi tärkeä juttu) ja uskon ja toivon, että perhe tietää lähtöni syiden olevan jossain ihan muualla kuin heissä.
Vietän siis joulun täällä host-perheen kanssa ja palaan juuri ennen vuodenvaihdetta Suomeen. Sitä ennen luvassa on vielä rakkausaikaa ystävien ja Lontoon kanssa, tuskailua pakkaamisesta ja tietenkin englantilainen joulu.
Ja vaikka mielessä edelleen vähän myllertää ja pieniä stressinpoikasia meinaa puskea esiin milloin mistäkin syystä ja vaikka en vielä halua suoda ajatustakaan alati lähenevälle lähdön hetkelle, pohjimmiltani mä olen kuitenkin hyvin onnellinen juuri nyt.
Tukka näyttää jotenkin tosi vaalealta (ehkä ens kerralla photoshoppaan sen tummemmaksi HAHA), mutta tsekedi-tsek, MULLA ON HUULIPUNAA!
xx,
Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti