tiistai 3. syyskuuta 2013

Anna of Greenbanks

Hello world, this is London calling!

Suomeksi siis: täällä ollaan! 

Ja voi juku.

En oikein edes tiedä mistä aloittaa.

Viimeinen Helsinki-viikko hurahti ohi nopeammin kuin mikään laki sallii. Yhtäkkiä olikin jo perjantai-iltapäivä, mun viimeinen työvuoroni oli ohi ja edessä kyyneleiset heipat kollegoille. Ne oli kaikki niin ihania ja ei varmaan tuu minkään sortin yllätyksenä se, että yours trulyhan se siellä itkeä niiskutti eniten. Oon kuitenkin ollut noissa hommissa yli kaksi ja puoli vuotta, se on niin tuttua ja turvallista ja mulla on siellä maailman parhaat duunitytöt ja nyt mun piti lähteä. Voi toki olla, että palaan takaisin, mutta ei sitä koskaan tiedä.

Töiden jälkeen hoidin vielä viimeisiä juoksevia asioita jonka jälkeen kotona mua odotti kaksi tyhjää matkalaukkua. Tolloin lähtöön oli aikaa noin 12 tuntia. Kyllä sitä saattoi jälleen kerran taputtaa itseään selkään tästä hienosta suorituksesta. Ilmeisesti pakkaamista on vaan kerrassaan mahdoton aloittaa edes suunnilleen ajoissa. Hölmö mikä hölmö. 

Oh well, kuusi tuntia ja kolme kahvikupillista myöhemmin mulla oli kaksi pakattua matkalaukkua ja paaaaaljon tyhjää tilaa ympäri kämppää mun alivuokralaista varten. Ja välissä ehdin nähdä erästä vanhaa frendiäkin, joka tuli retkottamaan mun sohvalle ja nauramaan mun pakkaamiselle. Joskus yhdeksän jälkeen Sofia tuli mun avuksi raahaamaan laukkuja Punavuoresta Kamppiin eli mun luota Sofian luo. Ylemmille voimille tai pikemminkin jollekin neropatille kiitos nelipyöräisen matkalaukun keksimisestä, en tiedä miten me oltaisiin päästy mihinkään kaksipyöräisillä laukuilla.

Enkä pysty millään ymmärtämään, miten ikinä kuvittelin lähteväni reissuun yhdellä matkalaukulla kun tuntui että kaksikaan ei riitä (etenkin kun otetaan huomioon että jostain tulee täältä ehkä ostettuakin ja nekin pitäisi saada kotiin..).

Kun oltiin saatu laukut Sofian eteiseen, kirmasin Bulevardille moikkaamaan T:tä. Juteltiin ja naurettiin ja kun lopulta tuli viimeisten halien aika, nyyhkistelyksihän sekin meni. Mieli haikeana kävelin takaisin Sofian luo ja jätin samalla hiljaisia väliaikaisjäähyväisiä Helsingille. Katselin Bulevardia, ihailin kantakaupunkia ja samalla kuitenkin tiesin, että palaan takaisin hyvin pian. Neljä kuukautta on silmänräpäys.

Sofian luona me istuttiin Sofian, sen poikkiksen, kämppiksen ja parin meidän yhteisen ystävän kanssa. Soitettiin musaa Spotifysta, juteltiin ja heitettiin läppää, muut joi viiniä tai bisseä, me kiskottiin Sofian kanssa Batteryja. Jossain vaiheessa mä pääsin musapuikkoihin ja annoin palaa. Soitin kaikki mun lempparibiisit Justineista (Bieberista ja Timberlakesta) M83:een ja Two Door Cinema Clubiin. Ja ilman vastalauseita, mun annettiin soittaa. Mun annettiin fiilistellä. Arvostin sitä kaikessa hiljaisuudessa kovasti. Jossain vaiheessa jengi suuntasi baariin, mutta kuin yhteisestä päätöksestä me jäätiin Sofian kanssa kotiin. Lojuttiin vierekkäin sohvalla, puhuttiin, käytiin välillä partsilla tuulettumassa ja puhuttiin lisää. Otettiin kaikki irti niistä kultaakin kalliimmista siskohetkistä, jotka meille suotiin. Nukuttiin reilu tunti ennen kuin vähän ennen aamuviittä hypättiin taksiin, napattiin AH kyytiin ja ajeltiin Helsinki-Vantaalle. Siellä tavattiin äiti ja nuorin pikkusisko.

Mulla oli toisessa matkalaukussa pari kiloa ylipainoa (maailman huonoin pakkaaja tässä terve), mutta check in -tiskille sattui mun kohdalle supermukava nainen, joka punnittuaan mun laukun (ja ehkä nähtyään mun väsyneen naamani) vaan sanoi hymyillen että "eihän tästä nyt viitti mitään velottaa, antaa mennä vaan". Tolloin se tuntui suurelta jutulta, siltä että Karma on mun puolella, että tää lähtö on hyvä päätös. Haukkukaa taikauskoiseksi, mutta mulle tuli tosi hyvä fiilis.

Itse lähdön hetki oli luonnollisesti hyvin tunteikas. Kaikin puolin.

Mä itkin perjantaina (ja lauantaiaamuna) paljon. Mä en itkenyt niinkään omaa lähtöäni vaan enemmin sitä kaikkea tunneryöpyn määrää. Sitä lähtemisen aiheuttamaa haikeutta, irrottautumista kaikesta tutusta ja turvallisesta. Sitä, että olenko mä täysi sekopää kun elämässä on oikeastaan kaikki hyvin ja siltkin on ihan pakko mennä ja ravistaa pakkaa. Sitä, että kuluu paljon aikaa ennen kuin pääsen seuraavan kerran halaamaan ja rutistamaan mun rakkaita.

Turvan jälkeen mä halusin vaan mahdollisimman nopeasti koneeseen, melkein 24 tuntia hereillä olleena ei juurikaan mitkään taxfree-shoppailut jaksaneet kauheasti kiinnostaa. Koneessa pysyin hereillä nousun ja sitten tipahdin. Heräsin mustaan Acnen huiviini kääriytyneenä jossain Englannin yllä vähän ennen laskeutumista.

Off topic: toi Acnen Canada-huivi, jonka kävin Fredalla sijaitsevasta Gaudetesta (tuen mielelläni kivijalkaputiikkeja jos niistä kerrankin löytyy jotain mitä ostaa) ostamassa pari viikkoa sitten, on ollut ihan nappiostos. Se on paksu ja muhkea ja lämmin. Eikä materiaali (lampaanvilla) tunnu menevän yhtään miksikään. Rakastan rakastan rakastan. Ja suosittelen. On todellakin jokaisen euron arvoinen.

Lontoon päässä saapuminen meni aika sumussa. Mua oli onneksi vastassa sellainen kiva taksikuski, joka kuskasi mut perheen luo ja höpötteli kaikkea maan ja taivaan väliltä koko matkan. Mä kuuntelin sitä, vastailin kysymyksiin ja ihailin maisemia.

Perheen (ja lasten) tapaaminen sujui tosi hyvin! Perheessä on siis äiti, isä ja kaksi lasta, viisi- ja kuusivuotiaat tyttö ja poika. Vanhemmat on ihan huippuja ja lastenkin kanssa yhteinen sävel on löytynyt aika helposti. Toki mä olen ollut täällä vasta reilut kolme päivää, mutta so far, so good.

Mä asustelen tosiaan Etelä-Lontoossa ja tää kyseisen perheen asunto on aika huikee. Mun makuuhuoneen ikkunasta näkyy puutarhaan (rakastan mun huonetta!) ja näillä riittää sitä puutarhaa vaikka muille jakaa. Pihalta löytyy niin tenniskenttä kuin uima-allaskin (...no mitäpä) ja luonnollisesti myös kasvimaa, jossa kasvaa yrttejä ja vihanneksia.

Mun reaktio saapuessani: Öö anteeksi, siis what the what?!

Mun reaktio nyt: Öö anteeksi, siis what the what?!

(Tajusin just että taisin unohtaa kameran usb-johdon Suomeen. Dammit.)

Mä olen jopa ehtinyt opetella ajamista väärällä puolen tietä. Mun olisi nimittäin tarkoitus viedä lapset päivittäin kouluun ja iltapäivällä hakea ne kotiin. Matka ei oo superpitkä (kuitenkin aika pitkä käveltäväksi, lapset kun on vielä aika pieniä), mutta onhan tää silti aika jännittävää. Lohduttavaa oli, että kun ekan kerran täällä hyppäsin manuaalivaihteistolla varustetun auton (mun "käyttöauton") rattiin, kaikki autolla ajamiseen liittyvä käynnistyksestä vaihteiden vaihtamiseen tuli jostain selkärangasta eikä mun tarvinnut miettiä niitä ollenkaan. Tää on onneksi semirauhallista taajama-aluetta, jossa on matalat nopeusrajoitukset. Perheenisä on jopa meidän harjoitellessa kehottanut mua painamaan lisää kaasua, eli aika ujo kuski oon vielä ainakin toistaiseksi. Mutta mielummin pikkusen liian rauhallisesti kuin päättömästi suhaillen. Toki mäkin ajokortin omistavana ihmisenä tajuan, että liika alinopeus on ihan yhtä vaarallista kuin ylinopeuskin. Mutta kuten sanottu, toistaiseksi ajan mielummin kolme kilomteriä alle sallitun nopeuden kuin yli.

Ja ei, autoon ei ole ainakaan vielä tullut naarmuja. Koputan puuta.

Tällä hetkellä kuuntelen radio Helsinkiä perheen keittiössä ja valvon ruoan valmistumista, lapset leikkii olkkarissa. Aika mukavaa.

Koitan päästä back on the track tän bloggailun kanssa, kaipaan kovasti sitä että saan selostaa tapahtumista ja omista fiiliksistä yksityiskohtaisemmin kuin mitä Instagram tai FB mun sallii tehdä. Viime päivinä (lue: viikkoina) on vaan elämä ollut yhtä hullunmyllyä, vähän kaikin puolin. Eiköhän se tästä vihdoin rauhoitu ja tasoitu kun pääsen täällä arkeen ja rutiineihin kiinni.

Ah ja niin. Mä asun talossa, jonka nimi on käsittääkseni Greenbanks. En oo ihan varma, onko kaikki talot tällä meidän kadulla nimetty, koska meidän talolla ei oo omaa talonnumeroa. Siksi mä olen täällä Anna of Greenbanks. Mikä on musta ehkä maailman siistein juttu, koska yksi mun kaikkien aikojen lempparikirjasarjoista on Anne of Green Gables - Vihervaaran Anna. Kyllä sitä ihminen voi olla käsittämättömän fiiliksissä pienistä asioista.

Mulla on tosi hyvä fiilis Lontoon ja tän kaiken suhteen.

xx,

Anna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti