Mulla alkoi tosiaan eilen se mun valmennuskurssi kevään pääsykoetta varten. Siellä mulle realisoitui kunnolla, että se pääsykoe on tosiaan jo kahden ja puolen kuukauden päästä, eli siis ihan pian! Iik!
Ikävä kyllä, mulle realisoitui silloin alitajuisesti jotain muutakin, joskin tajusin sen kunnolla vasta tänään. Sain tietää tossa jonkin aikaa sitten, että mun isi lähtee vuodeksi ulkomaille töihin ja lähtöpäivä on kesäkuun alkupuolella. Koko ajan mä olen ajatellut, että sen lähtöön on vielä paljon aikaa, että se lähtee vasta joskus kesällä. Ikuisuuden päästä. Mutta siinä samassa kun mä tajusin kuinka pian mun pääsykoe on, mä tajusin myös kuinka pian isi lähtee. Ja se oli mulle vähän shokeeraava hetki.
Koko sen ajan kun mä olen asunut Helsingissä omillani, isikin on asunut täällä. Me ollaan nähty lähes viikoittain, sillä on mun vara-avain ja mä olen aina tiennyt, että jos jotain sattuu, se on tässä lähellä. Se on ollut ihan vaan maailman parhaan isin lisäksi mun Helsinki-tuki ja turva. Mutta älkää käsittäkö väärin, mä rakastan Helsinkiä, rakastan asua täällä ja valtaosa ystävistäkin asuu Helsingissä. Lisäksi äiti ja sisarukset asuu tossa ihan lyhyen junamatkan päässä, joten kaikki rakkaimmat on ihan lähellä. Mutta isi on aina ollut mulle sellainen horjumaton tukipylväs, johon voin nojata, johon voin aina luottaa ja joka pitää mut pystyssä, tapahtui mitä tapahtui.
Ja nyt se muuttaa vuodeksi pois.
Mä siis todella vasta sisäistin asian tänään illalla ja olin niin upset about it (en ihan totta löytänyt mitään hyvää suomenkielistä termiä mun fiilikselle), että en pystynyt niiskuttamaan kotona yksinäni. Joten ääni väristen soitin isille. Se kuuli heti että joku on vialla ja eipä aikaakaan kun jo nyyhkytin puhelimeen.
Mulle tuli parempi olo jo pelkästään siitä hyvästä, että sain kertoa sille, mikä mieltä painaa. Keskusteltiin asiasta, itkettiin ja naurettiin ja nyt mulla on jo paljon parempi fiilis.
Itsekkäistä syistä en vieläkään haluaisi että isi seurueineen muuttaa. (Se ei siis lähde yksin, mikä on mun mielestä hyvä.) Mutta tiedän myös, että tää on sille hieno tilaisuus ja hei, vuosi ulkomailla, kenellepä sellanen ei kelpaisi! (Oma Saksa-vuosi in my mind...) En halua vielä edes ajatella, millasta siellä lentokentällä tulee olemaan. Onneksi silloin on kesä ja koko kesä vielä edessä. Ehdin tottua ajatukseen ja ei ehkä ehdi olla niin kauhee ikävä.
Onneksi me ollaan jo Sofian ja broidin kanssa suunniteltu, että mennään käymään sen luona ainakin kerran, ellei jopa kahdesti. Näistä vierailuista oonkin sitten hyvin innoissani! Kaikki ne kaupat, joita Suomesta ei löydy, siis kuinka siistiä! Ja tarviiko tähän nyt edes mainita miten parasta ikinä on kun saa sit nähdä isiä ja muita?
Vuosi menee kuitenkin nopeasti.
Ja onhan Skype keksitty.
Pahoittelen tällästä vähän alakuloista postausta, mutta niin se vaan menee, että elämässä tulee aina välillä eteen noita synkkiä hetkiä. Osaapahan ainakin kunnolla arvostaa sit niitä upeita.
Mä meen nyt nukkumaan ja koitan pitää mielessä elämänohjeen, jonka luin aikoinani yhdestä Helen Fieldingin pokkarista. Siinä päähenkilö Olivia Joules toteaa näin: "Menestyksen salaisuus piilee siinä, miten nopeasti kasaat itsesi epäonnistumisen jälkeen." En siis anna tän lannistaa mua kuin hetkellisesti, koska asiat menee niin kuin niiden pitää mennä. Ja asiat järjestyy kyllä, tavalla tai toisella.
Love,
Anna
ps. jos ette vieläkään tunnistaneet (itehän oon niin malttamaton, että olisin varmaan googlannu jo), otsikon biisi on RHCP:n Soul to Squeeze.
pss. kuvat http://weheartit.com/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti