maanantai 20. helmikuuta 2012

"If you look for it, I've got a sneaky feeling you'll find that love actually is all around."

Jellou!

Meen ihan sekunnin päästä nukkumaan, ettei mee taas valvomiseks, mutta oli ihan pakko tulla fiilistelemään just loppunutta Love Actuallya! Siis mä en kestä miten ihana se leffa on ja miten hyvällä mielelle siitä tuun. Luonnollisesti myös liikutun kyseistä leffaa katsoessa aina kyyneliin, mutta tän leffan kohdalla ne on enemmän sellaisia onnellisia kyyneleitä.

Mä rakastan onnellisia loppuja ja mua ärsyttää  suuresti kun kaikki tuntuu aina olevan sitä mieltä, että mikään leffa, jossa on onnellinen loppu, ei voi olla esimerkiksi Oscarin arvoinen. Ehei, aina pitää jonkun kuolla tai leffan muuten vaan päättyä dramaattisen surullisesti (lue: täällä itketään täyttä huutoa). Koska jos leffa päättyy onnellisesti, se on höpölöpöä tai muuten vaan epäuskottava. Mutta miksi asia on näin, sitä mä en ole koskaan ymmärtänyt. Miksi ikävät asiat koetaan paljon uskottavammiksi kuin ne onnelliset?

Koska tosielämässähän ei liikaa niitä surullisia ja ikäviä asioita ole. Telkkarista ja lehdistä voi päivittäin lukea, kuinka sota/taudit/luontoäiti riehuu jossain ja viattomia kuolee. Tai jos puhutaan vähän ns. arkisemmalla tasolla, päivittäin voi kuulla kuinka taas on joku tuomittu taposta tai joku paikka ryöstetty tai jotakuta huijattu. Sunnuntain Hesarissa pelkät kuolinilmoitukset vie sen pari sivua. Elokuvat on viihdettä ja ihmiset pakenee arkea viihteen keskelle. Mä pakenen arkea paljon mielummin onnellisten elokuvien maailmaan kuin sellaisten, joista tuun pahalle mielelle tai surulliseksi tai jotka alkaa ahdistaa. Joku voisi sanoa tähän, että "no siinähän yrität elää tollasessa kuplassa, jossa mitään pahaa ei ikinä tapahdu". Ei, en yritä. Mä vaan keskityn mielummin asioiden aurinkoisiin puoliin. Mä en oo ikinä ymmärtänyt, miksi ikäviä asioita pitäisi jotenkin korostaa, oli kyse mistä tahansa. Joo, tiedän kyllä, että ei ne ikävät asiat mihinkään häviä, jos niitä ei ajattele. Ihmisiä kuolee päivittäin nälkään, uhrasin mä asialle minuutin ajatuksistani tai en. Mutta mä oon sitä mieltä, että maailmaa ei paranneta ainakaan negatiivisilla ajatuksilla. Tiedän, että kuulostan naiivilta, mutta mä uskon, että jos oma asenne elämään on positiivinen, jo sillä voi muuttaa maailmaa. Vaikka vaan sitten ihan vähän, pienen pieni askel kerrallaan. Ilokin nimittäin tarttuu.

Ja ei, en myöskään väitä, etteivätkö surullisesti loppuvat elokuvat voisi olla hyviä. Harva leffa itkettää mua lopullaan yhtä pitkään ja hartaasti kuin Titanic ja oon siltikin sitä mieltä, että kyseinen leffa on kertakaikkisen uskomaton. Ja on myös hyvä juttu, että tehdään elokuvia, jotka saa ihmiset ajattelemaan. Vaikka ne leffat sitten oliskin surullisia tai ahdistavia. On tervettä mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, se on se yksi kasvun paikka jokaisella, kyllä mäkin sen ymmärrän. Ja ehkä noi ns. ikävistä asioista kertovat elokuvat on myös niitä realistisia, omalla tavallaan. Mä en tosin tuu sitä ehkä koskaan täysin ymmärtämään, koska ikuisesta optimistista ei saa realistia tekemälläkään. Mutta sitä varten mulla on mun lähipiiri, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia puolin ja toisin.

Oikeastihan mun piti vain tulla hehkuttamaan tota Love Actuallya ja kertomaan, että viikonloppuna faijan kakkoskämpillä Saimaan rantamilla
-nukuin paljon
-söin paljon hyvää ruokaa
-nauroin paljon
-vietin laatuaikaa sisarusten kanssa
-vietin yleisesti laatuaikaa perheen kanssa
-lauantai-iltana lauloin paikallisessa pikkubaarissa karaokessa Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä (koska siinä ei oo liian korkeita osuuksia) ja voi apua miten kivaa se oli! Mä en todellakaan ole mikään kaksinen laulaja, mutta rakastan tollasta esiintymistä ja laulaminen on niin kivaa! Mulle taputetiin ja jopa hurrattiin, mistä lienee osaksi kiittäminen melko huonoa äänentoistoa ja yleisön snadia humalatilaa. Olin ite ihan adrenaliineissa ja hurmoksessa kun biisi loppui. Olin jo unohtanut miten upeeta esiintyminen on.

Toisin sanoen, oli mitä rentouttavin ja mukavin viikonloppu. Niinkin rentouttava, että sunnuntai-iltana mun silmänaluset oli jopa suunnilleen samaa väriä muun naaman kanssa, mitä ei ole mitenkään arkipäivää. Usein ne tuppaa olemaan hippasen tummemmat, vaikka en mä sentään miltään elävältä kuolleelta näytä.

Tänään näin T:tä töiden jälkeen, käytiin kahvilla Javassa, sit vähän kiertelemässä kaupoissa (iih ne kaikki söpöt mintunvihreät kevätuutuudet!!) ja naurettiin yhdessä raikuvasti kun etsittiin T:lle kaikkein rumimmat mahdolliset kevättakkivaihtoehdot. Sit käytiin haukkaamassa sushia Forumin Itamae Sushissa (nam!), jonka jälkeen suuntasin kotiin ja vietin illan näiden parissa:







Ainiin! Mä voitin viikonloppuna Lotossa! Tosin ihan parikolme kymppiä vaan, mutta voitin kuitenkin. Aika siistiä musta.

Kivaa alkanutta viikkoa,

Anna

ps. otsikon quote kuullaan siis leffassa esiintyneen Hugh Grantin roolihahmon, pääministeri Danielin suusta ja se tulee leffan ihan ensimmäisessä kohtauksessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti